Dr Habib

27.7.2008

Kyllä on taas ihan erillaista olla täällä nyt kun pääsi vähän lomailemaan! Kaikki tuntuu taas paljon positiivisemmalta. Ennen lomaa tiesin melkein tarkalleen kuinka monta vkoa olin täällä ollut, mutta tänään jouduin oikein laskemaan, kun joku kysyi kauanko olen täällä ollut. Viisi kuukautta tulee täyteen, uskomatonta. Kyllä se aika täällä vaan lentää! Aika hyvin olen vissiin tuonne töihinkin ujuttautunut, koska monet luulee että olen ollut siellä jo vuoden! Tänäänkin oli töissä tosi mukava päivä, mutta niin nuo sunnuntait yleensä onkin, koska silloin leikkaa meidän lemppari lääkäri, tuo dr Habib, joka on vienyt meidät monta kertaa sinne seisovaan pöytään lounaalle. Ja viime vkolla hän leikkasi meillä 4 päivää, koska kaikki muut paitsi yksi toinen lasten kirurgi oli lomalla. Hän tarjosi meille viime viikollakin pikaruoka-lounaan, koska olimme joutunut ”kestämään” häntä koko vkon ;-) Dr Habib on mukava eikä hermostu pienestä. hän mysö auttaa meitä kaikilla tavoin, on jopa mopannut lattiankin pari kertaa, vaikka sehän nyt kuuluu siivoojille! Lauantaisin leikkaa yksi lääkäri, jota en ole voinut alussa sietää, mutta nykyään hänkin menettelee. Maanantaisin meillä on lasten urologiaa, josta olen edelleen ihan pihalla, niin kuin urologiasta aina olen ollutkin. Se ei vaan todellakaan ole mun juttu. Mutta täällä on kyllä saanut nähdä paljon mielenkiintoisa leikkauksia sillä saralla, varsinkin kun täällä ilmeisesti syntyy jonkin verran tavallista enemmän ”hermafrodiitteja”, nykään heitä kutsutaan intersukupuolisiksi, eli lapsia joilla on miesten ja naisten sukurauhaskudosta. Tiistaisin meillä sitten leikkaakin lapsellinen vanha ukko, joka on tosi ärsyttävä ja valittaa ja käyttäytyy tosi lapsellisesti joskus (”mä EN leikkaa jos en saa sitä tai sitä...”). Keskiviikot on ”ei kenenkään päiviä”, mutta yleensä silloin leikkaa dr Habib, silloin meillä on yleensä monta pientä hommaa, jopa 11 silloin kerran!
Viime keskiviikkona meillä oli ensimmäinen elvytys, 4 vuotias tyttö jolla on kaikki mahdolliset sairaudet. Hän sai sydämmenpysäytyksen (tai mikä hitsi sen nimi nyt on suomeksi, sydänkohtaus???), juuri kun oli nukutettu. Sydän pysähtyi 2 kertaa ja elvytettiin yhteensä 40 min. Leikkausta (fundoplikaatio) ei tietenkään tehty. Häntä elvytettiin vielä kuulemma 7 kertaa lastenteholla, mutta oli kuulemma vielä hengissä, eli sisukas tyttö! Se, mikä mua hämmästytti, oli se miten rauhallisesti ja hiljaisesti kaikki meni. Nämä täällä ovat yleensä niin kova äänisiä ja häsääjiä että olisi voinut kuvitella että elvytys olisi ollut oikea hullunmylly. Mutta, mä istuin tietokonetta täyttämässä ja käännyin yks kaks ympäri, ilmeisesti koska oli yllättäen niin hiljaista. Ja siinä huomasin dr Habibin painelevan potilaan rintakehää. Siinä me hoitajat sitten hetki tuijoteltiin toisiamme ja mä lähdin hakemaan elvytyskärryn deffoineen, samalla kun salin juniori anestesialääkäri kävi hakemassa apua (seniori oli myös salissa). Saliin tuli sitten 2 anestesialääkäriä lisää ja toinen anestesiateknikko. Ja rauhallisuus jatkui!
Sen jälkeen pitikin tehdä, sen lisäksi että täytimme elvytyskaavakkeen (jonka me instrumenttihoitajat jouduttiin täyttämään, vaikkei meillä ollut osaa eikä arpaa koko hommaan!) koneelle ilmoitus, jota teemme aina jos jotain menee pieleen; AORS. AORS on semmoinen, millä kaikki aina uhkailee täällä. Osastojen välillä ei ole paljon solidarisuutta, jos joku tekee jonkun pienenkin virheen, mistä ei kenellekään ole periaatteessa mitään haittaa, niin heti uhkaillaan AORS:llä! Näitä AORS:n tyyppisiä juttuja on ollut mun muissakin työpaikoilla ulkomailla ja Peijaksessa on VIIVI (viisas oppii virheistä tai vast), jonka tarkoituksena ei ole löytää syyllistä, vaan oppia virheistä, tai jos myöhemmin vaaditaan jotain korvauksia jostain, niin on todiste että näin on käynyt. Mutta Englannissakin oli vähän sillai että pääasia että syyllinen löytyy, joten eihän siellä kukaan mitään virheitä tunnustanutkaan, jos ei jäänyt kiinni! Mutta, ei kyllä missään tai koskaan ennen ole joutunut elvytyksestä tekemään AORS:n tyyppistä!


27.7.2008

It’s so different here now after the vacation, everything feels so much more positive! before my vacation I knew nearly to the week how long I’d been here, but today when somebody asked, i had to count! And I’ve been here for 5 months already, it’s unbelievable how time flies here! Today was a quite nice day at work, as Sundays usually are. Our favorite, dr Habib, operates on Sundays. He’s the one who’s taken us to lunch a few times. Last week he operated for 4 days in our theatre, as all other, except him an another paediatric surgeon were on vacation. He ordered fast food for us for lunch last week, as we had to ”stand him” all week ;-) He’s very nice and doesn’t loose his temper easily. he always helps us nurses and has even mopped the floor a few times, even though that’s housekeepings job! On Saturdays our paediatric surgeon is somebody that i couldn’t stand at the beginning, but that I’m starting to find ok now. On Mondays we do paeds urology, which I’m still totally confused about, as I’ve always found urology very confusing, it’s really not my thing at all! Only the hermaphrodite (intersex) operations are quite interesting though! On Tuesdays our surgeon is a childish old man, who complains all the time and behives childishly (”I will NOT do this operation if I can’t have this or that…”). Wednesdays are ”nobody’s days”, but usually dr Habib operates then, and usually we have many small cases then, like 11 that one Wednesday!
Last Wednesday we had our first resuscitation, a 4 year old girl with every possible disease. She went into cardiac arrest right after she’d been put asleep. She arrested twice and was resuscitated for 40 minutes. Her operation (Nissens fundoplication) was obviously not done, and she arrested another 7 times during the weekend in the PICU. But, amazingly, she’s still alive, what a tough little girl! What surprised me is the calmness during the resuscitation. These people are usually so loud I would have thought that resuscitation would be a chaos. But actually, I was filling in the computer, and suddenly turned around, probably because it was suddenly so quiet, and there I noticed dr Habib giving chest compressions. For a moment we nurses stared at each other, then I went for the crash cart and the junior anaesthetist went for help (the consultant was also in the room). She came with 2 more anaesthetists and another tehcnician.
After that we nurses had to fill in the resuscitation-form, even though we didn’t have any part in the whole thing! We also, surprisingly had to fill in an AORS, (adverse occurence reporting system), which we have to fill in when something goes wrong. A similar system is in most places I’ve worked in, but certainly I’ve never had to fill in one for reuscitation before! And here it’s actually more used as something that different people threatens other people with. there’s no solidarity between the different wards, and as soon as somebody makes alittle mistake, that has absolutely no effeect on anybodys life, safety or wellbeing, somebody will threaten to do an AORS!